“Good day, my name is Dorothy Hill and I am your riding instructor today”, nainen esittäytyi melkein kuin robotti ja vilkaisi toisessa kädessä olevaa paperia, “Which one of you is Marshall?”
“That would be me”, vastasin lyhyesti samalla kun nousin ylös tuolistani, “Marshall Kozlov. And this is my son Miroslav.” Nainen tuntui mittovan meitä kumpaakin katseellaan, näyttäen ehkä aavistuksen vähemmän synkältä lyhyen esittäytymis kierroksen jälkeen.
“Selvä… Osallistut kisoissa Vaativa A luokkaan. Onko se teidän tämän hetkinen taso kouluratsastuksessa vai mikä on tämän hetkinen osaamisesi?” valmentaja jatkoi tiedustelua.
“Olen itse kilpaillut nyt muutaman vuoden ylimmillä tasoilla, ja Libby on uusin lisäys ratsuihini niitä luokkia varten”, selitin lyhyesti mutta ytimekkäästi, hämmentyen hetkeksi kun olisin voinut vaikka vannoa että nainen näytti lähes huojentuvan helpotuksesta samalla kun ilme valaistui hieman. “..Meidän yhteistyö on ollut nyt alkuvuoden turhan vaihtelevaa, niin näin paremmaksi ottaa pari askelta taaksepäin ainakin vähäksi aikaa ja rakentaa parempaa pohjaa meidän välille.”

Dorothy Hill oli osoittautunut mielenkiintoiseksi henkilöksi. Ensi vaikutelmaltaan nainen oli tuntunut ratsastuskouluista liian tutulta tuimalta ja tiukalta opettajalta, joka ei paljoa pukahtaisi saati hymyilisi. mutta olemus oli kääntynyt yllättävän nopeasti esittäytymisien jälkeen mukavemmaksi. Jopa niin, että nainen oli jäänyt meidän karavaanin seuraan muuan hetkeksi juttelemaan mistäpä muustakaan kuin: hevosista.

“Katsos miten aika juokseekaan!” Nainen älähti vilkaistuaan ranteensa ympärillä ollutta kelloa, “Minun lienee parempi mennä katsomaan että kak– nuoriso ovat saaneet ratsunsa valmiiksi. Ratsastamme kentällä, joten voit halutessasi jo siirtyä sinne Libbyn kanssa”, hän oli jatkanut vielä nopeasti ennen kuin lähti harppomaan pitkin askelin takaisin talliin.
“..Opettaakohan se yhtä vaihtelevasti mitä tutustuu uusihin ihmisiin”, Mirek heitti vähän naurahtaen kun Dorothy oli päässyt tarpeeksi kauas.
“Älä tuomitse ennen kuin näet”, totesin lyhyesti ja sekoitin pojan kiharoita hiuksia toisella kädelläni.

Valmennusta ei ollut kestänyt kauaa, kun sain todeta että poikani vitsikäs heitto ei ollut tainnutkaan laskeutua kauas totuudesta. Dorothy Hill oli armoton haukan katseensa kanssa, huomauttaen herkästi ja terävästi pienistäkin virheistä. Kun taas onnistumiset näytti saavat osakseen lähinnä hiljaisen hyväksynnän. Ehkä jopa pienen pään nyökkäyksen.
Annoin katseeni kiertää vaivihkaa kentällä olevissa ratsukoissa ja tarkastelin lähinnä ratsastajien olemusta. Ilmeet olivat lähempänä jotain tukalan epätoivon ja turhautumisen rajaa, mitä sävytti ehkä jopa pieni pelko armotonta valmentajaa kohtaa, kuin inspiroitunutta päättäväisyyttä tai ratsastamisen iloa. Enkä ihmetellyt, nuoret ratsastajat tarvitsivat yleensä enemmän kannustusta kuin terävää huomauttelua jokaisesta virheestä.
Minulle armottomampi tyyli sen sijaan olisi sopinut ihan hyvin. Mutta kyseinen suurennuslasi ei tuntunut osuva minuun ja Libbyyn ollenkaan, ainakaan polttaakseen.

“Lighter leg. It’s enough that you give your horse gentle pressure, no need to push”, Dorothy ohjeisti kentän keskustasta käsin hämmentävän iloiseen sävyyn kun vertasi vain hetki sitten tapahtunutta lähes sättivää huomauttelua toisen ratsukon väistöistä.

Nyökäytin päätäni, ja noudatin saamaani ohjeistusta. Riitti että rentoutin jalkaani, jotta se ennemmin vain lepäsi varmasti kirjavan tamman kylkeä vasten.Muutos ei ehkä näyttänyt sivusta katsottuna suurelta, mutta eron apuun tunsi omassa kropassa selkeästi. Ja sen pienen vaikutuksen näki vielä paremmin hevosessa. Libbyn kurkun seudulle muodostuneet rypyt silottuivat kun tamma rentoutti niskaansa.

“That! Remember that next time, and you will get it right from start to finish!”

Ratsastaessani kentän porttia kohti, Mirekin kasvoilla oli vähän turhanki leveä hymy.
“Iskä! Onkohan se ihastunu suhun?” poika huikkasi (luojan kiitos edes venäjäksi eikä englanniksi) samalla kun virne levisi korviin asti.
“Ei sanaakaan tästä kotona”, sihahdin varoittavaan sävyyn takaisin.

Jos Mirek kertoisi yhdenkin yksityiskohdan liikaa, Vladimir pitäisi huolta että kuulisin ne uudestaan ja uudestaan koko vuoden loppuun saakka.

Valmentajan kommentti:
Ensimmäinen vaikutelmani Marshall Kozlovista tuli hänen järkevän oloisesta arviosta omasta hevosestaan ja yhteistyöstään sen kanssa. Ei liikaa puhetta. Enemmän toimintaa. Minä arvostan sitä, ja Marshallin noustua hevosensa selkään täytyy myöntää olleeni ehkä hitusen yllättynyt siitä, että joku täällä osasi tosiaan oikeasti ratsastaa.
Miehen ratsastuksessa ei ollut mitään turhaa höösäämistä tai näyttämisen tarvetta, se oli siistiä ja hallittua työskentelyä. Libby ei ollut hevonen helpoimmasta päästä, mutta Marshall sai yhteistyön sen kanssa näyttämään niin vaivattomalta. Kun ohjeistin, mies kuunteli, nyökkäsi ja toteutti.

Pidän miehistä juuri sellaisina.

Joo joo, ehkä äänestäni saattoi kuulla tyytyväisyyteni, kun neuvo meni heti perille ja seuraus näkyi hevosen liikkeessä saman tien. Sen täytyi kuulua. Sen verran hämmentyneitä katseita sain vastaanottaa muilta.
Vaikka monesti valmentaminen täällä tuntuukin pakkotyöltä, tänään se ei sitä ollut – Marshallin kanssa se oli kaunista vuoropuhelua, vaikka toinen ei puhunutkaan paljoa takaisin.
(Note to self: Ratsastus on vakava laji. Minä en ihastu. Minä valmennan. Toistan: minä en ihastu. Minä valmennan.)