Matka Englantiin oli tuntunut tavallistakin pidemmältä eikä loppua tuntunut näkyvän, mutta vihdoin hämärä sulki junan sisäänsä kun juna sukelsi Kanaalitunneliin kohti saarivaltiota. Perillä edessä oli auton purku kyydistä, ja muutaman tunnin ajomatka ennen määränpäätä.
Koko kehossa tuntuva jännityksen kuhina tuntui osaltaan hieman huvittavalta, mutta myös vieraalta. Edessä ei ollut todellakaan ensimmäiset hevoskaupat jotka olin tehnyt, mutta silti jokin tässä retkessä laittoi perhoset liikkeelle vatsanpohjassa jo hyvän aikaa ennen kuin Green Magen tilukset alkoivat piirtyä näkyviin kauempana.

En kyennyt täysin pidättelemään hymyäni kun pysähdyimme yhden käytävän varrella sijaitsevan karsinan edustalle, ja näin kuvien harmaan varsan ensimmäistä kertaa elävänä. Vuosikkaaksi kääntynyt orivarsa näytti hyvin kehittyneeltä, ja seisoi täysin tyynenä karsinassa ja nyhti heinää verkon rei'istä. Vilkaisin oven seinässä olevaan taulua ihan vain varmistaakseni että karsina oli takuulla oikea. Muovisen taulun pintaan oli kirjoitettu mustalla tussilla lyhyesti "Viggo".

"You can go and bring him out yourself, if you want", omistajapariskunnasta toinen, Dochas, sanoi kohtelias hymy kasvoillaan. Nyökkäsin päätäni, ottaen miehen ojentaman narun vastaan ennen kuin päästin itseni sisälle karsinaan. Onneksi mukaani lähtenyt Vladimir tuntui osaavan lähes lukea ajatuksiani, niin hän pystyi sujuvasti hoitaa puhumisen minunkin puolesta.

Seisoin pienen hetken ovenraossa ja vain katsoin orin joka keskittyi yhä nyhtämään heinää rauhalliseen tahtiin kuin ei olisi edes tietoinen tulostani, vaikkakin varsan toisen korvan asento paljasti tuon kuulleen oven avautumisen. Pystyin kuvittelemaan että montaa muuta hevosenostajaa voisi harmittaa kun heidän uusi nuori hevonen suhtautui heihin suorastaan välinpitämättömästi. Etenkin kun moni näin nuori hevonen olisi ollut hyvin nopeasti uteliaana kuikuilemassa kaltereiden välistä. Mutta minä olin oikeastaan vain mielissäni tästä. Vaikka osa hevosistani oli paljon seurallisempia, ja pidin niistäkin, olivat hillitymmät hevoset enemmän makuuni. Jotenkin niiden kanssa oli helpompaa löytää sanaton yhteistyö. Kuuntelin puolella korvalla karsinan ulkopuolelta kuuluvaa puhetta, kun Vladimir ja Majiná keskustelivat yleisesti Viggon luonteesta ja käytöksestä maitovarsa-ajoista tähän päivään saakka. Serkkuni sai päivittää kuulemansa asiat minulle matkalla isovanhempieni luo.

Naputin oven metallikehikkoa riimunnarun lukolla kevyesti pari kertaa ennen kuin otin ensimmäisen kunnon askeleen sisälle karsinaan.
Viggo lopetti heinien pureskelun hetkeksi, kunnes käänsi päänsä oven suuntaan ja tuijotti takaisin samankaltaisen hienovaraisen uteliaisuuden kanssa kuin minä sitä. Ihan kuin kumpikin meistä mittasi toista katseellaan, koettaen kerätä mahdollisimman paljon informaatiota pelkästään ulkonäön, asennon ja eleiden perusteella. Otin toisen rauhallisen askeleen sisälle, ojentaen puolittain kättäni orin suuntaan. Harmaa varsa jatkoi leukojen jauhavaa liikettä ja otti pari askelta suuntaani, kurottaen päätään jotta ylsi nuuhkaisemaan kämmensyrjääni
Naksautin narun kiinni varsan leuan alla roikkuvaan riimun metallirenkaaseen, lähtien sitten johdattamaan uutta hevostani käytävän puolelle. Samaan aikaan tunsin jossain sisälläni pienen enteilevän tunteen, että Viggosta tulisi vielä hieno ratsu.

Tuomarin kommentti: Hyväkäytöksinen ja monilta osin lupaava kevytrakenteinen nuori hevonen. Ikäisekseen hyvässä kasvuvaiheessa suuresta koosta huolimatta. Tänään erityisen hyvä tottelevaisuus, mutta hieman lyhyeksi jäänyt ravi. Liikkeet kuitenkin suorat, kaipaa vain enemmän lennokkuutta ja pituutta askeleeseen varsan kokoon suhteutettuna. Rakenteen osalta estepuolelle lupaavan oloinen, eteenpäinpyrkimys olisi tänään voinut olla parempi ja muutenkin yleinen vireystaso oli hieman matala.

Kävelin varustehuoneen seinustaa peittävien suitsirivien ohi, poimien sieltä tottunein elein mukaani yhdet siististi niputetut päävermeet ennen kuin palasin takaisin tallin puolelle. Siinä missä nautein työskennellä kaikkien omien kuin asiakkaitteni hevosten parissa, odotin lähes kuin kuuta nousevaa sitä päivää että Viggon kanssa saattoi alkaa tekemään enemmän. Tokihan orin kanssa oli jo nyt tehty paljon kaikenlaista, mutta kuitenkin säästeliäästi, jotta kovassa kasvuiässä oleva vasa sai kehittyä rauhassa kestäväksi hevoseksi.
Yleensä näin nuoret hevoset asuivat meillä vielä pihatoissa muiden seassa, mutta Viggo oli osoittautunut poikkeustapaukseksi jo ensimmäisten viikkojen aikana. Se oli tehnyt nopeasti selväksi että riehakkaat teinit eivät olleet sille mieluista seuraa. Vain pari muuta nuorikkoa oli tullut toimeen omissa oloissa viihtyvän harmaan orivarsan kanssa, kun taas muut olivat saaneet härkkimisellään aikaan vain kahinoita. Joten kaikkien osapuolien mielialan kuin ruumiillisen terveyden kannalta oli ollut parempi siirtää Viggo toisaalle, sen myötä se olikin siirtynyt karsina-asujaksi ja ulkoili tätä nykyä Oliverin, Viktorin ja Princen kanssa tarhoilla. Mikä oli osoittautunut erittäin toimivaksi ratkaisuksi. Vanhemmat oriit olivat sopivan rauhallista seuraa ja antoivat Viggon olla omillaan, mutta niinä hetkinä kun nuori kaipasi seuraa ja puuhaa, ainakin joku kolmesta viitsi telmiä uuden tarhakaverin kanssa. Toisinaan jopa kaikki porukassa.

Pysähdyin päästyäni oikean karsinarivien välikköön, ja tarkastelin kahdelta puolen käytävälle sidottua hevosta. Viggo seisoi rennon näköisenä, mutta liikkumatta kuin tarkoin veistetty kivipatsas. Vain korvaparin pieni liike paljasti käytävällä seisojan olevan elävä olento. Tilanteeseen loi terävän kontrastin se kun takanai kulkevaa käytävää pitkin talutettiin yhtä tallin viisi vuotiasta, joka säyseän kävelyn sijaan koikkelehti kuin balleriina lämmittelyissä ennen kuin katosi ulos tallista. En voinut sille mitään, että tunsin ylpeyden paisuttelevan rintaani kaksivuotiaani odottaessa käytävällä siivommin mitä moni edes meidän tallien hevosista. Jopa niistä aikuisemmista kisakonkareista, joiden luulisi kykenevän maltilliseen odotteluun. Kopautin kengän kärjellä tallikäytävää kaksi kertaa parin askeleen ajan lähestyessäni Viggoa takaapäin käytävällä. Ori ei käänsi vain toista korvaansa äänen suuntaan merkiksi, että oli kuullut tulijan. Kolmanen kopautussarjan jälkeen nuorikko käänsi päätään hienoisesti jotta näki silmäkulmasta vilkuilla omistajansa saapumista, ennen kuin taas keskittyi katsomaan eteensä. Kävellessäni hevosen viereltä, laskin kämmeneni lyhyeksi hetkeksi sen säkää vasten, ennen kuin aloin avaamaan riimun niskahihnaa jotta sain siirrettyä päitset roikkumaan Viggon kaulalle. Yksi kevyt taputus niskaan heti korvien taakse riitti tänään jotta reilun kokoiseksi venähtänyt ori laski päätään alemmas, jotta ylsin vähemmällä vaivalla tarjoamaan kuolaimet voidakseni pukea vuorostaan suitset Viggon päähän. Työmäärä ei ehkä ollut vielä kummoinen, tavan irtojuoksutus pienen kävelylenkin kera, mutta se ei tarkoittanut etteikö tilanteeseen voinut pukeutua työvarusteisiin.